Author name: Kari

Turkin paikallisvaalit – muuttuuko mikään?

islam / By

Turkin sunnuntaisiin paikallisvaaleihin liittyvä uutisointi on Suomessa keskittynyt lähinnä Istanbulin ja Ankaran pormestareiden valintoihin. Syvällisempiä analyysejä Turkin vaalien tuloksista ei suomalaisessa mediassa ole juurikaan näkynyt. Silti Helsingin Sanomat (31.3/1.4.) vakuuttaa varman oloisesti uutisotsikossaan “Presidentti Erdoğanin puolueelle karvas tappio Turkin paikallisvaaleissa”. Uusi Suomi (1.4.) vahvistaa asian “Erdoğanille ruma vaalitappio…” Mielestäni edellä mainittujen uutisten otsikointi ja juttujen sisältö antavat kovin yksipuolisen kuvan Turkin vaalien tuloksista. Kirjoituksessani pyrin kertomaan, mistä Turkin paikallisvaaleissa on kyse ja millaisiin tulevaisuuden seknaarioihin vaalitulos antaa aihetta. Turkki jakaantuu 81:een lääniin (il). 81 lääniä koostuu 30:stä suurkaupungista ja 51:stä hallintoalueesta. Suurkaupungit ja hallintoalueet on jaettu 957:ään hallintoyksikköön (ilçe), joita voi suomeksi kutsua kunniksi tai kaupunginosiksi. Esimerkiksi Istanbul on jaettu 39:ään kaupunginosaan (ilçe). Kullakin kaupunginosalla/kunnalla on oma kaupungin-/kunnanvaltuustonsa. Jokainen kaupunginosa on edelleen jaettu naapurustoihin, joita hallinnoivat paikallisvaalien yhteydessä valitut virkamiehet (muhtar). Istanbulin ja Ankaran pormestareiden paikkojen menettäminen on harmittava imagotappio presidentti Erdoğanin johtamalle, islamilaisiin arvoihin nojaavalle AKP:lle (Adalet ve Kalkınma Partisi). Silti AKP on paikallisvaalienkin jälkeen tiukasti kiinni vallan kahvassa turkkilaisessa kunnallispolitiikassa. ”Erdoğanin karvasta tappiota” kuuluttavat uutisotsikomme kertovat enemmän toimittajan toiveajattelusta kuin Turkin poliittisesta tilanteesta. Vaikka suomalaisessa mediassa on uutisoitu, että AKP hävisi Istanbulissa, todellisuudessa AKP voitti 24:ssä 39:stä kaupunginosasta. AKP:n poliittinen päähaastaja CHP (Cumhuriyet Halk Partisi) voitti 14 kaupunginosassa ja yksi kaupungin osa meni MHP:lle (Milliyetçi Hareket Partisi). Edellisissä paikallisvaaleissa vuonna 2014 AKP voitti 25 kaupunginosassa eli sunnuntain vaaleissa AKP menetti Istanbulissa vain yhden kaupunginosan. Tämäkin menetettiin MHP:lle, joka oli vaaliliitossa AKP:n kanssa. Sunnuntaina CHP:n voittamien kaupunginosien määrä oli sama kuin vuonna 2014. Näin ollen CHP:n voitto pormestarikisassa ei välttämättä juurikaan näy Istanbulin useimpien kaupunginosien katukuvissa. Esimerkiksi turistien hyvin tuntema Beyoğlun alue, jolla on myös merkittävä imagollinen arvo, pysyi edelleen AKP:n hallinnassa. Kun tarkastellaan koko maan tulosta, AKP:n äänimäärä riitti sunnuntaina 44,32 prosentin kannatukseen. Kannatus oli laskenut vuoden 2014 paikallisvaaleista 1,1 prosenttiyksikköä. AKP voitti sunnuntaina 537 kunnassa, joka on 22 kuntaa vähemmän kuin vuonna 2014. AKP:n tulokseen kuitenkin vaikutti vaaliliitto MHP:n kanssa. Yhdessä MHP:n kanssa AKP keräsi äänistä 51,62% ja voitti kaikkiaan 682 kunnassa. CHP:n ja uuden IYI puolueen vaaliliitto keräsi 37,56% äänistä. Äänet riittivät vaalivoittoon 208:ssa kunnassa. CHP:n oma kannatus oli sunnuntaina 30,11%. Se parani vuoden 2014 paikallisvaaleista 3,5%. CHP:tä voi näin ollen pitää vaalivoittajana ja puolueen menestys voidaan katsoa kansan AKP:lle ja presidentti Erdoğnille antamana pienenä näpäytyksenä. Toisaalta on huomattava, että CHP:n hyvä tulos ei välttämättä johdu puolueen onnistuneesta politiikasta ja kyvystä haastaa AKP. Pikemminkin näyttää siltä, että MHP:n kriisi ja jakaantuminen ja erilaisten syytösten myötä ahtaalle joutuneen, erityisesti kurdialueilta suosiota keränneen HDP:n (Halkların Demokratik Partisi) vaikeudet satoivat näissä vaaleissa CHP:n laariin. Vaikka AKP:n kannatus laski hieman vuoden 2014 paikallisvaaleista, kokonaiskannatus kuitenkin nousi 1,76% vuoden 2018 parlamenttivaaleihin verrattuna. Sunnuntain vaalitulos ei siis kerro AKP:n kannattajien laajasta pettymyksestä AKP:n edustamiin islamilaisiin arvoihin tai AKP:n ajamaan politiikkaan. Vaalituloksen perusteella AKP:n kannatus on edelleen vakaa ja vahva. Vaalitulos ei myöskään ollut kemalistinen ”jytky” eikä myöskään liberaalin Turkin murskavoitto. CHP:n onnistuminen vaaleissa luo toki uskoa AKP:n haastajille siitä, että peli ei ole vielä menetetty. Päämäärätietoisella poliittisella työllä (ja tällä kertaa myös hyvällä onnella) on mahdollista onnistua. Mikäli Istanbulin pormestarin vaalien vaalitulosta ei jälkeenpäin käännetä kepulikonstein AKP:n hyväksi, lisää vaalitulos myös luottamusta Turkin vaalijärjestelmää kohtaan. Näyttää siltä, että vaalivilppisyytöksistä ja mediasensuurista huolimatta äänestämällä voi vaikuttaa myös Turkissa. Jos sunnuntaisen vaalituloksen pohjalta haluaa ennustaa Turkin tulevaisuutta, kannattaa mielestäni kiinnittää huomiota MHP:n tilanteeseen. MHP on perinteisesti ollut voimakkaasti nationalistinen puolue. MHP:n kannattajat ovat ammentaneet nationalisminsa kahdesta lähteestä, jotka ovat kemalismi ja “turkkilainen islam”. Vaikka Turkki on kohta liki 100 vuotta harjoitellut islamin ja kemalismin periaatteista nousevan sekulaarin valtion yhteen sovittamista, kahden erilaisen maailmankuvan välisestä jännitteestä ei ole päästy eroon. MHP:ssä jännite purkautui vuoden 2017 kansanäänestyksen yhteydessä, jolloin MHP:n johto päätti asettua AKP:n kannalle suututtaen päätöksellään puolueen kemalistisemman siiven. Linjaristiriidat johtivat puolueen hajaannukseen ja İYİ-puolueen perustamiseen. Sunnuntain vaaleissa İYİ-puolue muodosti vaaliliiton CHP:n kanssa. Vaikka İYİ-puolueen kannatus jäi vain 7,45 prosenttiin, se loi kuitenkin pienen toivonkipinän Turkin poliittisessa kentässä mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Aika näyttää pystyykö İYİ-puolue luomaan uusia Turkin kansaa laajemmin vetoavia avauksia vai jääkö se CHP:n ohella voimattomana räksyttämään AKP:n karavaanin kulkiessa eteenpäin. Kun vielä vuoden 2014 kunnallisvaaleissa MHP keräsi 15,21% äänistä, nyt äänisaalis jäi vain 7,31 prosenttiin. Kriisinsä myötä MHP on menettämässä asemansa, joka on mahdollistanut lehmänkauppojen käymisen sekä CHP:n että AKP:n suuntaan tilanteissa, joissa AKP ei ole onnistunut saamaan yli 50% äänistä. Mielenkiintoinen kysymys on, millaista Turkkia MHP tavoittelee, kun kemalistinen siipi on siirtynyt İYİ-puolueeseen. Oletukseni on, että MHP tulee jatkossa entistä enemmän korostamaan turkkilaisuuden ja islamin yhteyttä Aydınlar Oçağı liikkeen ideologien hengessä. Tällainen lähestymistapa poikkeaa panislamilaisesta ajattelusta, jossa korostuu kaikkien muslimien globaali yhteys. Niin sanotussa “turkkilaisuuden ja islamin synteesissä” turkkilaiset nähdään eräänlaisena “Jumalan valittuna kansana”. AKP:n harjoittaman poliittisen islamin ideologinen kehto löytyy Nakşibendi saarnaaja Mehmet Zahid Kotkun (1897-1980) johtamasta İskenderpaşan moskeijayhteisöstä Istanbulin Fatihista. Sieltä haki vaikutteita myös esimerkiksi turkkilaisen poliittisen islamin uranuurtaja Necmettin Erbakan (1926-2011). Edeltäjiltään oppinsa saaneen Erdoğaninkin poliittiseen islamiin on kuulunut panislamilainen puhetapa, jossa ihannoidaan Osmani-valtakunnan kulta-aikoja ja korostetaan ylikansallista muslimien yhteyttä. Toisaalta Erdoğan on tarvittaessa ottanut käyttöönsä myös nationalistisen, turkkilaisuuden ja islamin synteesiä korostavan, puheenparren. Tämä puhetapa astuu kuvaan erityisesti silloin, kun keskustelu kääntyy vaikeuksiin Kaakkois-Turkissa ja tapahtumiin, joiden voidaan tulkita uhkaavan Turkin valtion jakamattomuutta. Oma arvaukseni on, että pidemmällä aikajänteellä AKP:n johtama Turkki tulee edelleen ideologisesti tasapainoilemaan islamilaista maailmaa syleilevien panislamilaisten ajatusten ja toisaalta sisäänpäin kääntyvän nationalistisen, turkkilaista islamia korostavan ajattelun välillä. Mikäli AKP painottaa jälkimmäistä, se saa jäljelle jääneen MHP:n tuen ja on tämän myötä entistä vahvemmassa asemassa suhteessa poliittisiin vastustajiinsa. Sunnuntaisissa paikallisvaaleissa Turkin sekulaari väestönosa onnistui muistuttamaan olemassaolostaan, mutta vaalitulos ei kuitenkaan luo odotuksia suuremmista muutoksista Turkin poliittisessa kentässä. MHP:n hajoamisen myötä syntynyt sisäpoliittinen tilanne, uhkakuvat etelärajalla ja kireät suhteet länsimaihin kielivät siitä, että jatkossa näemme entistäkin sisäänpäin kääntyneemmän, turkkilaista nationalismia korostavan ja islamilaisemman Turkin. Turkin paikallisvaaleja kommentoineet toimittajat listaavat yleensä AKP:n ”vaalitappion” syyksi haasteet Turkin taloudessa. On toki selvää, että talous jossain määrin vaikuttaa vaaleihin. Ajattelen, että talouden vaikutus yksilön äänestyskäyttäytymiseen ei kuitenkaan Turkissa ole niin ilmeinen, kuin se on esimerkiksi Suomessa. Lähi-idässä ihmisen turvallisuudentunne ei perustu luotettaviin instituutioihin vaan hyödyllisiin ihmissuhdeverkostoihin. Yhteisöllisessä kulttuurissa yksilön asema yhteisössä vaikuttaa ratkaisevasti myös äänestyskäyttäytymiseen. Jonkin puolueen esittämän, Turkin taloudelle hyödyllisen talouspoliittisen linjauksen puolesta liputtaminen ei välttämättä ole

Radikaalia islamia yliopistossa ja sen ulkopuolella

islam / By

Joitakin vuosia sitten yritin etsiä Istanbulin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjakaupasta hyvää Koraanin selitysteossarjaa. Kysyin neuvoa kirjakaupan myyjältä. Myyjä huomasi, että kaupassa oli parhaillaan asioimassa myös islamilaisen teologisen tiedekunnan eksegetiikan professori, joten myyjä kehotti minua kääntymään varsinaisen asiantuntijan puoleen. Esitin asiani tälle ystävälliselle herrasmiehelle. Sanoin, että en halua mitään radikaalia selitysteosta, vaan sellaisen, joka edustaisi Turkissa mahdollisimman laajalti hyväksyttyä Koraanin tulkintaa. Professori ehdotti minulle tunnettua Koraanin selitysteossarjaa, joka hänen mielestään edusti konservatiivista, mutta kuitenkin hyvin maltillista näkemystä  Koraanista. Päästessäni tällaisen asiantuntijan juttusille paikassa, jossa oli hyllymetreittäin islamilaista teologista kirjallisuutta, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni. Kysyin professorilta, että entä jos olisin etsinyt radikaalimpia näkemyksiä edustavaa  Koraanin selitysteosta, mitä professori olisi silloin suositellut. Professori silminnähden innostui kysymyksestäni ja etsi hyllystä oman kirjansa, jonka halusi saman tien antaa minulle lahjaksi. Heti työpöytäni ääreen päästyäni suurella mielenkiinnolla tutustuin lahjakirjaani ja sen “radikaaleihin” tulkintoihin. Hyvin pian ymmärsin, että professorin radikaalius oli rauhaa rakentavaa ja suvaitsevaa radikaaliutta. Professori käsitteli kirjassaan joitakin sellaisia Koraanin jakeita, joita yleensä nostetaan esille, kun islamista halutaan antaa sotaisa kuva tai kun halutaan korostaa eroja muslimien ja muiden ihmisryhmien välillä. Yksi tällaisista jakeista löytyy Al-Maidanin suuran jakeesta 51: “Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, – he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin.” Kirjassaan professori selitti, että tämä Koraanin jae viittaa sotatilanteeseen. On  tietysti luonnollista, että Koraani kieltää liittoutumasen vihollisen kanssa kesken taistelun. Tällöinhän olisi kyse maanpetturuudesta. Professori kuitenkin vakuutti, että normaalioloissa kristityn ja muslimin välinen ystävyys on sallittua ja jopa suotavaa. Porfessorin radikaalius oli hyvin erilaista, kuin se radikaalius, johon länsimaisessa kontekstissa useinmiten viitataan, kun puhutaan “radikaaleista muslimeista”. Eräs salafismiin kallellaan oleva turkkilainen muslimiystäväni (tai ainakin silloin luulin häntä ystäväkseni) siteerasi samaa jaetta, kun haastoin häntä joku vuosi sitten facebookin kautta käymässämme keskustelussa  tuomitsemaan ISIS:n taistelijat islamin ulkopuolelle ja yhtymään niihin muslimeihin, jotka julkisuudessa kritisoivat ISIS:n tekemiä tulkintoja Koraanista ja sunnasta. Tiesin, että muslimeilla on korkea kynnys tuomita toisia muslimeja ei-muslimeiksi. Silti yllätyin, kun vastauksessaan ystäväni ISIS:n tuomitsemisen sijaan sanoi, että hänelle on kunnia seistä ISIS:n sotureiden rinnalla uskottomia vastaan. Edellä mainittuun Koraanin jakeeseen viitaten ystäväni muistutti, että ISIS:ä kritisoivat muslimit ovat pettäneet muslimiyhteisön ja tulleet ei-muslimien liittolaisiksi. Ystäväni tarkensi vielä, että hän ei hyväksy kaikkia salafistien tekoja, mutta hän hyvillä mielin liittyy salafistien kritiikkiin maallistuneita muslimeja kohtaan. Hieman pöyristyneenä ystäväni kommentista ihmettelin vastauksessani, että kuinka ystäväni voi sanoa pitävänsä kunniana seistä sellaisten ihmisten rinnalla, jotka olisivat tilaisuuden tullen valmiita tappamaan minut. Samalla ihmettelin, että kuinka hän voi samaan aikaan haaveilla opiskelupaikoista länsimaisissa uskottomien yliopistoissa, jos hän ei voi olla ei-muslimien ystävä. Vastaukseksi sain lainauksen Al’Imran suurasta (jae 118): Katso, te (muslimit) olette sellaisia, jotka rakastatte heitä (ei-muslimit), mutta he eivät rakasta teitä; te uskotte koko Pyhään kirjaan, ja kun he tapaavat teidät, he sanovat: »Me uskomme», mutta omissa oloissaan he pureskelevat sormiansa raivoissaan teitä vastaan. Sano: »Kuolkaa raivoonne! Jumala tuntee totisesti sydäntenne sisimmät aivoitukset.» Keskustelussamme ystäväni esitti minulle da’wa’n eli hän kutsui minua kääntymään islamiin. Ehkä se oli osoitus hänen lainaamassaan Koraanin jakeessa mainitusta ”rakkaudesta” minua, ei-muslimia, kohtaan. Käsitin, että jos en kääntyisi islamiin, välillämme olisi sellainen maailmankatsomuksellinen railo, joka tekee aidon ystävyyden mahdottomaksi. Varsin radikaalia, ajattelin. Pian keskustelumme jälkeen, kaveri katosi Facebookista, ja samalla kadotin vuosia jatkuneen yhteyteni häneen. Mitä näistä kokemuksista voi oppia? Vähintäänkin sen, että radikaaliutta on monenlaista. Taannoin keskustelin Irakista tulleen, Suomessa kristinuskoon kääntyneen,  pariskunnan kanssa. He kokivat kipeänä asiana, että kääntymyksen jälkeen Suomessa asuvat muslimituttavat ovat ruvenneet karttamaan heitä, Irakissa asuvat sukulaiset ovat katkaisseet välinsä heihin ja joku sukulaismies on jo ehtinyt lähettää uhkauksiakin islamista pois kääntymisen takia. Oleskelulupa Suomessa näyttää olevan perheelle elämän ja kuoleman kysymys. Viime viikkoina on keskusteltu islamilaisen teologian opetuksen aloittamisesta Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Lehtoriksi valittu tohtori Mulki Al-Sharmani on tuottelias tutkija, joka on kirjoittanut muun muassa islamista feministisestä näkökulmasta. Teologia.fi sivuston haastattelussa (13.1.2018) Mulki Al-Sharmani toteaa, että “tutkittavat yhteisöt ja yksilöt tulee osallistaa itse tutkimukseen, ja tutkimuksella tulee olla yhteiskunnallista sekä poliittista painoarvoa”. Mielenkiintoista nähdä, kuinka suomalaisten muslimiyhteisöjen keskuudessa tehtävä tutkimuskohdetta osallistava tutkimus muokkaa kuvaamme islamista ja kuinka tutkimus osaltaan vaikuttaa muslimiyhteisöihin. Toivon, että islamtutkijoilla on rohkeutta jatkossa enenevissä määrin ottaa kantaa myös sellaisiin muslimiyhteisöissä vaikuttaviin Koraanin tulkintoihin, jotka tekevät ystävyyden muslimin ja ei-muslimin välillä mahdottomaksi ja jotka johtavat islamista poiskääntyneiden halveksimiseen ja uhkailuihin. Mielelläni näkisin globaalissa muslimiyhteisöissä lisää istanbulilaisen teologian professorinkin edustamaa Koraanin tulkinnallista radikaaliutta, joka mahdollistaa hyväntahtoisen rinnakkaiselon ja jopa ystävyyden muslimien ja ei-muslimien välillä. Monet islamilaisen teologikoulutuksen aloittamista kritisoinneet näkevät toiminnan resurssien haaskaamisena. Tässä vaiheessa on vielä turhan aikaista jaella arvosanoja. Aika näyttää, miten lehtori Mulki Al-Sharmanin asettama tavoite tutkimuksesta, jolla on “yhteiskunnallista sekä poliittista painoarvoa” realisoituu. Jos tutkimustulokset muuttavat maailmaa sellaiseen suuntaan, että esimerkiksi tuntemani kristityksi kääntynyt irakilainen pariskunta tulee vähemmän halveksituksi Suomessa islaminuskoisten maamiestensä taholta tai että pariskunnan pitää vähemmän pelätä henkensä puolesta, jos perhe palautetaan  Irakiin, uskallan sanoa, että yliopiston resursseja voisi käyttää huononminkin. Toki tällaista muutosta edistävä islamtutkimus olisi varsin “radikaalia”.  

Aloittiko Helsingin yliopisto imaamikoulutuksen?

5 Comments / islam / By

Helsingin yliopiston ilmoitus (23.7.) islamilaisen teologian tutkimusalan perustamisesta on herättänyt kipakkaa keskustelua. Joku näkee hankkeen hienona mahdollisuutena islamilaisen maailmankatsomuksen syvällisempään ymmärtämiseen. Toinen kokee avauksen askeleena Suomen islamisaatiossa ja ihmettelee, miksi sitä on edistettävä verovaroin. Moni keskustelua seuraava on vasta muodostamassa mielipidettään. Myös minulta on kysytty, onko kyseessä lopulta hyvä vai huono asia. Islamilaista teologista koulutusta hieman tutkineena ja pohtineena summaan muutaman näkökulman asiaan liittyen. Islamin tutkimus yliopistossa ei ole uusi asia. Helsingin yliopistossa islamiin liittyvää tutkimusta ja koulutusta on tarjottu humanistisessa tiedekunnassa jo pitkään. Islamin teologian opetustehtävän avaaminen teologiseen tiedekuntaa ja pyrkimys islamilaisen teologian kandidaatin opetusohjelman rakentamiseen on sen sijaan Suomen kontekstissa uusi avaus. Kun Suomen evankelisluterilainen kirkko edellyttää pastoreiltaan yliopistossa hankittua teologikoulutusta, on luonnollista, että siellä täällä kysellään, onko islamilaisen teologian kandidaatin opetusohjelma nähtävä vastaavana yliopistollisena imaamikoulutuksena. Teologisen tiedekunnan dekaani Antti Räsänen MTV:n uutisten (22.7.) mukaan muistuttaa, että hänen tiedekuntansa ei ole pappienkoulutuslaitos. Räsäsen mukaan teologinen tiedekunta ei ole olemassa kirkkoa, vaan tiedettä varten. Räsänen lausunnosta voi päätellä, että yliopiston näkökulmasta myöskään islamilaisen teologian opetuksen tavoite ei ole valmistaa imaameja islamilaisille uskonyhteisöille. Yliopisto ei vastaa eikä ilmeisesti liiemmin piittaa siitä, jos joku islamilainen yhteisö asettaa imaameilleen kriteeriksi suomalaisessa yliopistossa hankitun islamilaisen teologian kandidaatin tutkinnon. Voisiko yliopistossa saatu islamilaisen teologian koulutus kuitenkin pätevöittää opiskelijan imaamiksi? Ennen tähän kysymykseen vastaamista on määriteltävä, mitä tarkoitetaan imaamilla. Miellän kirjoituksessani imaamin henkilöksi, jonka tehtävä on johtaa islamilaisen uskonyhteisön jumalanpalvelustoimintaa ja opetuksellaan ja esimerkillään ohjata yhteisöä islamilaiseen oppiin ja laintulkintoihin liittyvissä kysymyksissä. Islamilaisten opintojen sisällyttämistä osaksi teologisten tiedekuntien toimintaa on kokeiltu useissa eurooppalaisissa yliopistoissa. Ensimmäisten kokeilujen yhteydessä haaveiltiin, että koulutuksellinen yhteistyö sekluaarien yliopistojen ja maassa toimivien islamilaisten uskonyhteisöjen välillä tuottaisi länsimaiseen moderniin elämänmuotoon hyvin sopeutuneita imaameja, jotka yhteisöissään ehkäisisivät radikalisoitumista ja edistäisivät muslimimaahanmuuttajien integraatiota osaksi läntistä sekulaaria yhteiskuntaa. Kokeilujen myötä huomattiin, että läntisen yliopistokoulutuksen saaneet islamilaiset teologit eivät kelvanneet imaameiksi islamilaisille uskonyhteisöille, jotka suhtautuivat epäluuloisesti sekulaarissa yliopistossa annettavaa islamilaiseen koulutukseen. Ymmärrykseni mukaan myös Suomessa monen asian tulisi merkittävästi muuttua, jotta yliopistollinen islamilaisen teologian koulutus vastaisi maassa asuvien muslmiyhteisöjen imaamikoulutukselle asettamia odotuksia. Esitän kolme näkökohtaa, jotka tukevat tätä ajatusta. Ensimmäisen yliopistollisen imaamikoulutuksen ongelmakohdan dekaani Antti Räsänen tiivistää MTV-uutisten haastattelussa sanoessaan, että tutkimusmaailma on uskonnollisesti sitoutumaton ja neutraali. Vaikka humanistisen ja teologisen tieteenalan neutraaliudesta ja varsinkin maailmankatsomuksellisesta sitoutumattomuudesta voi olla montaa mieltä, selvää on, että länsimainen tiedeyhteisö ja islamilainen uskonyhteisö pääsääntöisesti edustavat hyvin erilaisia käsityksiä todellisuudesta. Islamilaisen teologian lehtoriksi valittu tohtori Mulki Al-Sharmani kertoo yliopiston tiedotteessa, että opintojen ja tutkimuksen tavoitteena on moniulotteinen ymmärrys sekä islamin teksteistä että käytännön islamista. Islamilaisten tekstien ja käytäntöjen tutkiminen tieteellisin metodein johtaa väistämättä islamin klassisten lähteiden uskottavuuden, niistä tehtyjen tulkintojen ja perinteisen islamilaisen historiankirjoituksen kyseenalaistamiseen. Muslimiteologi, joka kyseenalaistaa islamin suuret kertomukset, ei herätä luottamusta islamilaisissa uskonyhteisöissä. Pahimmassa tapauksessa hänet todetaan vääräoppiseksi ja uskottomaksi. Yliopiston tiedotteen mukaan alkaviin opintoihin kuuluu muunmuassa lehtori Al-Sharmanin vetämä kurssi, jossa perehdytään musliminaistutkijoiden hermeneuttiseen tutkimukseen, joka kyseenlaistaa islamilaisessa perinteessä hallitsevat patriarkaaliset tulkinnat. Vaikka imaamin tehtävistä haaveileva teologian opiskelija onnistuisi säilyttämään uskottavuutensa islamilaisen maailmankuvan ja länsimaisen tieteen välisessä jännitteessä, tietämystä islamilaisesta feministisestä hermeneutiikkasta tuskin pidetään kovin tärkeänä meriittinä valittaessa saarnajia usein varsin konservatiivisten islamilaisen uskonyhteisöjen perjantaisiin rukoushetkiin. Islamilaisia patriarkaalisia rakenteita saa myös ravistella aika kovasti ennen kuin naisimaamit nousevat marginaaleista saarnastuoleihin. Toinen syy, miksi teologinen yliopistokoulutus ei pätevöitä imaamiksi, liittyy imaamin toimenkuvaan. Dekaani Räsänen toteaa samaisessa MTV-uutisten haastattelussa, että yliopisto pyrkii neutraaliuteen. Työtään tekevä imaami ei voi kuitenkaan olla neutraali, vaan hänen on toimessaan otettava kantaa erilaisiin tapoihin tulkita Koraania ja profeetan sunnaa. Imaamin tulee pystyä tulkitsemaan islamin pyhiä lähteitä jonkin tulkintaperinteen mukaisesti ja samalla yhteisöään tyydyttävällä tavalla. Tällaiseen ei valmista neutraali yliopistokoulutus, vaan koulutuksen tulisi olla tunnustuksellista. Imaami ei ole yhteisössään vain uskonnollisia lausuntoja jakava tietopankki, vaan hän tomii tehtävässään todellisuuden keskellä, jossa synnytään ja kasvetaan, opitaan, iloitaan, surraan, voitetaan, hävitään ja lopulta kuollaan. Islamissa keskeinen perususkomus on oppi viimeisestä tuomiosta. Viime kädessä imaamin tehtävä on kertoa yhteisölleen, mitä Jumala islamin mukaan vaatii tässä elämässä, ja mikä muslimia odottaa tuonpuoleisessa. Neutraalilla yliopistokoulutuksella on kovin vähän annettavaa imaamille näissä kysymyksissä. Kolmas yliopistollisen imaamikoulutuksen toteutumista vaikeuttava tekijä on muslimiväestön hajanaisuus ja erimielisyys. Maassamme asuvat muslimit ovat pääasiassa maahanmuuttajataustaisia. He tulevat lukuisista erilaisista kulttuurisista, etnisistä, uskonnollisista ja sosiologisista taustoista. Suomessa, samoin kuin Keski-Euroopassa, on huomattu, että valtiollisten toimijoiden on kovin vaikea löytää keskustelukumppania, joka edustaisi laajemmin maassa asuvaa muslimiyhteisöä. Teologikoulutus, jonka tavoitteena on valmistaa uskonnollisia johtajia tietylle yhteisölle, tulisi rakentaa yhteisön omasta itseymmärryksestä käsin. Jos yhteisöllä ei ole voimaa oman teologisen itseymmärryksensä rakentamiseen ja ylläpitämiseen, se on vaikutuksille altis. Todennäköisempää on, että pienet hajanaiset islamilaiset yhteisöt turvautuvat oman uskonnollisen identiteettinsä ja teologisen ymmärryksensä rakentamisessa jäseniensä lähtömaissa vaikuttaviin oppineisiin tai Muslimiveljeskunnan kaltaisiin kansainvälisiin toimijoihin mielummin kuin ei-islamilaiseen valtiovaltaan ja epäluuloja herättävään länsimaiseen sekulaariin yliopistoon. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tapahtuva islamilainen teologinen koulutus ei siis ole yliopistollinen imaamikoulu. Sen sijaan teologisessa tiedekunnassa jatkossa vahvistuva islamin tutkimus voi avata uusia mielenkiintoisia näkökulmia ja keskusteluja islamiin liittyen. Mahdollinen pieni kisailu humanistisen ja teologisen tiedekunnan välillä ja eri tiedekunnissa vaikuttavat erilaiset paradigmaattiset lähtökohdat ja tutkimusmetodiset painotukset voivat parhaimmillaan rikastuttaa suomalaista islamtutkimusta. Mielenkiinnolla odotan koulutusohjelman puitteissa valmistuvia uusia tutkimuksia ja sitä, kuinka näissä uusissa tutkimuksissa teologisessa tiedekunnassa käytössä olevia moderneja hermeneuttisia metodeja sovelletaan klassisiin islamilaisiin teksteihin. Tutkimukselle, jossa islamia lähestytään sosiologisten näkökulmien sijaan myös teologisesta näkökulmista, on suomalaisen islamtutkimuksen kentässä tilausta. Paljon yhteiskuntamme tilasta tulee kertomaan se, millaista julkisuutta konservatiivisia islamilaisia käsityksiä haastavat tutkimustulokset saavat ja kuinka ne otetaan vastaan maamme muslimiyhteisöissä.

Kalifi Omar ja islamin ymmärtäminen

islam / By

Tarina kertoo kalifi Omarista, jonka luokse tuli vieras mies. Kalifi Omar sanoi vieraalle: ”En tunne sinua. Tuo luokseni joku, joka tuntee ja voi esitellä sinut.” Eräs paikalla olleista miehistä vakuutti tuntevansa vieraan. Omar kysyi häneltä: ”Millainen tämä tuntemasi mies sitten on?” Mies vastasi: ”Tunnen hänet luotettavana ja oikeudenmukaisena miehenä.” Omar kysyi: ”Koska tunnet hänet noin hyvin, olette varmasti lähinaapureita?” ”Emme ole”, vastasi mies. Omar jatkoi: ”Ihmisen oppii tuntemaan neuvotteluissa. Oletko tehnyt hänen kanssaan kauppaa? ”En ole”, vastasi mies. Omar yritti vielä: ”Toisen hyvyyden ja myös heikkouden oppii tuntemaan yhteisellä matkalla. Oletko matkustanut vieraamme kanssa?” Kun mies vastasi kieltävästi kolmanteenkin kysymykseen, kalifi Omar totesi vieraalleen: ”Mene ja tuo luokseni joku, joka tuntee sinut.”’ Maailmassa on yli miljardi muslimia. Näin suuresta joukosta puhuttaessa epäreilun yleistämisen vaara on suuri. Joistakin muslimien keskuudessa esiintyvistä erilaisista näkemyksistä huolimatta, voidaan kuitenkin sanoa, että islamin klassisiin lähteisiin luettavista kirjallisista teoksista ollaan melko yksimielisiä. Islamin liki 1400 vuotta kestäneen historian aikana on kuitenkin kehittynyt lukuisia tapoja tulkita Koraania ja profeetan sunnaa. Kun eri oppi- ja lakikoulukuntien monivivahteiseen keitokseen lisätään vielä kansalliset ja alueelliset kulttuurit ja kielet, erilaiset poliittiset pyrkimykset ja valtapelit, hengellisyyteen liittyvät monimuotoiset kaipaukset, taloudelliset intressit ja kunkin muslimin sukutausta ja yksilöllinen persoona, on vaikea sanoa, mistä islam alkaa ja mihin se loppuu. Kielen merkitys vallan käytön välineenä näkyy erityisen selvästi islamiin liittyvässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tikun nokkaan nostetaan sellaiset viestit, tulkinnat ja tapahtumat, jotka kulloinkin parhaiten ajavat kommentoijan omaa poliittista agendaa tai vahvistavat omaa käsitystä islamista. Samaan aikaan, kun joku vakuuttaa, että ”Allāhu akbar” huuto huulillaan riehuvalla puukkomiehellä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa, toinen asiaa kommentoiva saattaa nähdä väkivallanteossa islamin ytimen. Uskonsa vakavasti ottavan muslimin on usein vaikea sovittaa itseään läntisessä maailmankatsomuksellisessa maisemassa tarjolla oleviin kategorioihin. Reilu vuosi sitten kansainvälisessä lehdistössä huomiota sai Canteburyn arkkipiispan Justin Welbyn lausunto uskonnosta ammentaviin väkivaltaisiin ääriliikkeisiin liittyen. Lausunnossaan arkkipiispa varoittaa lähestymistavasta, jossa uskonnollisesti motivoitunutta väkivaltaa käsitellään vain turvallisuusuhkana tai poliittisena ongelmana. Welbyn mukaan uskonnollisten radikaalien liikkeiden julistuksiin tulee vastata myös teologisin argumentein. Arkkipiispa Welbyn muistutus uskontolukutaidon merkityksestä on varmasti tarpeen uskonnosta vieraantuneille länsimaalaisille. Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa yhä useammin turhaudun huomatessani, kuinka uskontoa yritetään runnoa humanistis-ateistisen puhetavan tarjoamiin kategorioihin. Humanistis-ateistisessa diskurssissa käytävässä uskontoon liittyvässä keskustelussa uskonnosta jää jäljelle jotakuinkin yhtä paljon, kuin jäljelle jäisi norsusta, jota yritettäisiin survoa rotan nahkaan. Jos keskustelijan maailmankatsomus pohjautuu materialistisiin perususkomuksiin ja elämä on asettunut tiukasti sekulaariin ja monella tavoin hedonistiseen länsimaisen elämänmuodon kuplaan, lähtökohdat islamin ymmärtämiselle eivät ole kaksiset. Sellaiseen maailmankatsomusten väliseen dialogiin heittäytyminen, jossa ihan oikeasti yritetään oppia tuntemaan keskustelukumppania ja jossa myös omat maailmankatsomukselliset perususkomukset saattavat tulla kyseenalaistetuksi, vaatii aikalailla rohkeutta ja rakkautta. Huomattavasti helpompaa on niitata tuntemattomaksi jäävä olkiukko omasta punavihreästä, sinimustasta tai ties minkä värisestä punkkerista sellaisella ad hominem -argumenttien sarjatulella, joka takaa, että vihollinen ei siitä enää nouse. Kun islamin nimissä tehtyjä terrori-iskuja kommentoidaan mediassa, kommentoijina ovat usein sotilaat, poliisit ja terrorismin tutkijat. Toisi varmasti syvyyttä keskusteluun, jos paikalla olisi myös teologeja ja uskontotieteilijöitä. Muslimien keskuudessa on jo kauan ymmärretty, että islamin nimissä toimivien ääriliikkeiden muslimimaailmalle asettama haaste on sekä sotilaallinen että teologinen. Olisiko aika läntisen maailmankin herätä huomaamaan, että islamista ei tule puhua vain radikaalin islamin aiheuttamana turavallisuusuhkana, vaan myös kokonaisvaltaisena elämäntapana ja maailmankatsomuksena, joka vahvasti haastaa länsimaisen maailmankatsomuksellisen sekametelisopan keskellä elävät ihmiset pohtimaan, mistä tässä elämässä lopulta on kyse. Juuri uudelleen valittu Turkin presidentti Erdoğan sanoi voittopuheessaan, että me emme kumarra kuin Jumalaa. Länsimaisesta sekulaarista maailmankatsomuksellisesta maisemasta käsin kuultuna Erdoğanin lausuma voidaan ajatella olevan vain turkkilaista populismia, jolla vasta valittu presidentti kosiskelee uskonnollista kansanosaa. Jos taas ajattelemme, kuten myös ajattelen, että islamilla on oikeasti merkittävä asema Erdoğanin maailmankatsomuksessa,  sanottu voi myös kertoa siitä, kuinka Turkki asemoituu maailmanpolitiikassa jatkossa. Uskontolukutaitoa tarvitaan siinä vaiheessa, kun yritämme hienojakoisemmin ymmärtää, millaista on Erdoğanin edustama turkkilainen islam ja kuinka se näkyy tavassa, jolla Turkkia johdetaan. Monet keskeiset antropologit ja uskontotieteilijät ovat kalifi Omarin kanssa samoilla linjoilla. Tutkimuskohteen syvällinen tunteminen edellyttää, että tutkija tulee osaksi tutkimuskohteensa elämänpiiriä. Kun kuulen vahvoja mielipiteitä islamista ja muslimeista, kysyn mielessäni, että 1) perustuuko sanottu vain sanojan omassa kuplassa eteen tulevaan informaatioon ja kuulopuheisiin vai 2) laajempaan näkemykseen islamin moninaisuudesta ja sanojan omiin kokemuksiisi islamista ja muslimiyhteisön keskellä elämisestä. Mikäli kyse on ensimmäisestä, sanottu kertoo usein enemmän keskustelukumppanistani kuin islamista ja muslimeista. Mikäli sanoja on ihan oikeasti ollut tekemisissä muslimien ja islamin kanssa, häntä kannattaa kuunnella. Tällöinkin on hyvä muistaa, että norsusta ei pysty näkemään kaikkia puolia samalla kertaa.

Shiialaisten seurakuntaimaamien ja uskonoppineiden koulutus – dekaani Ansaripour

islam, shiialaisuus, Uncategorized / By

Dekaani  Ansaripour selvitti minulle, kuinka uskonoppineiden ja seurakuntaimaamien koulutus tapahtuu Iranissa. Lukemalla tekstin selviää muun muassa, kuka saa antaa shiialaisuudessa muita sitovia fatwoja ja kuinka lukenut uskonoppineen tulee olla saadakseen ajatollahin arvonimen. Seurakuntaimaameista Iranissa seurakuntaimaamilta odotetaan hurskautta ja shiialaisen rukousrituaalin osaamista. Seurakuntaimaamina toimiminen ei edellytä muodollista teologista koulutusta, joskin rituaalin tunteminen usein edellyttää kouluttautumista. Alueellinen seurakunta vastaa moskeijan rakentamisesta omin varoin. Seurakunta valitsee myös imaamin moskeijaansa. Iranin valtio tarjoaa nykyään veden ja sähkön moskeijoille (kuten myös etnisille kirkoille ja synagogille ymmärrykseni mukaan). Yleensä seurakuntaimaami ei saa palkkaa, vaan tekee työtään muun työnsä ohessa. Esimerkiksi tohtori Ansaripour kertoi toimivansa ystäviensä pyynnöstä imaamina omassa seurakunnassaan. Hän oli lupautunut tehtävään sillä ehdolla, että hän voi olla poissa rukoushetkissä, jos leipätyö sitä vaatii. Kysyessäni imaamin roolista hengellisenä ohjaajana, ymmärsin, että seurakuntalaiset eivät ole mitenkään velvoitettuja samaan esim. sielunhoitoa juuri omalta seurakuntaimaamiltaan. Koska Qomissa ja Mashhadissa on paljon islamilaista papistoa, useimmiten neuvoa kysytään koulutetuilta papiston edustajilta. Muissa kaupungeissa, joissa ei ole niin paljon teologeja, seurakuntaimaamin rooli myös hengellisenä johtajana korostuu. Perjantai-imaameista ja uskonoppineisuuden tasot Kun puhutaan perjantain rukoushetkestä ja saarnasta ”maalikkoimaamius/seurakuntaimaamius” ei riitä. Yleensä kaupungeissa on yksi tai suuremmissa kaupungeissa joitakin moskeijoita, joissa pidetään perjantaisaarna. Kaikki uskovaiset mahdollisuuksiensa mukaan kerääntyvät näihin suurempiin moskeijoihin. Saarnaajan tulee olla koulutettu teologi. Koulutettu teologi vastaa myös keskusmoskeijan toiminnasta. Tällaista saarnaajaa kutsutaan perjantai-imaamiksi (imam cum’a). Jos kaupungilla tai kylällä ei ole koulutettu saarnaajaa puhetta pitämässä, puhetta ei pidetä. Yhteisö voi päättää anovatko he itselleen perjantai-imaamia. Perjantaina saarnaavilta papiston edustajilta vaaditaan ehdotonta puhtautta. Perjantai-imaamit valitaan shiialaisten auktoriteettien toimesta. He ovat oppineita, joilla tulee olla takanaan perusteellinen lakikoulutus (fıqh) islamilaisessa seminaarissa. Ennen vallankumousta perjantai-imaamit yleensä linkittyivät johonkin mardza taqlid -tason islamoppineeseen ja heidät nimitetää tehtäväänsä näiden korkeasti oppineiden miesten toimesta. Mardza taqlid -tason oppinut on yleensä käynyt 12 vuoden ”johdanto-opinnot” islamilaisessa seminaarissa ja tämän jälkeen opiskellut islamia jonkun korkeasti oppineen kanssa. Tietämyksen kasvaessa ja opiskelun edetessä oppinut alkaa saada seuraajia. Mardza taqlid -tason oppinut voi antaa fatwoja, jotka koskettavat muita ihmisiä. Mardza taqlid -tason oppineelle voidaan antaa myös ajatollahin arvonimi. Ajatollah-arvonimeä kantavia oppineita on Iranissa toistakymmentä. Ennen mardza taqlid -tasolle pääsemistä islaminoppinut saavuttaa mudztahid-tason. Mudztahid-taso saavutetaan noin 12 vuotta kestäneiden seminaariopintojen jälkeen ja kun on vielä jatkettu opintoja jonkun oppineen kanssa niin kutsutuissa ”tekstin ulkopuolisissa” (derse khare) opinnoissa. Mudztahidilta odotetaan hyvää arabian taitoa ja rationaalisen laintulkinnan ja logiikan periaatteiden ymmärtämistä. Koulutuksessa osaaminen joka alueella testataan. Shiialaisuudessa koulutus pyritään tekemään huolella kiirehtimättä ja osaaminen myös varmistetaan. Tämän vuoksi koulutus kestää pitkään. Keskustelussamme tohtori Ansaripour toisinaan käytti mardza taqlid -tason oppineista myös mudztahid termiä. Pyytäessäni selventämään käsitteitä, ero näytti olevan siinä, että mudztahid on oppineisuudessaan niin pitkällä, että hän pystyy itsenäisesti ymmärtää islamilaista lakia, käyttää ja arvioi lähteitä kattavasti, kritisoida tehtyjä tulkintoja ja osaa tehdä teksteistä omia päätelmiä. Nämä päätelmät ovat kuitenkin vielä vain oppinutta itseään varten. Mardza taqlid omaa niin laajan tuntemuksen kaikilla lain alueilla, että hän voi antaa määrääviä ohjeita (fatwoja) myös muille kuin itselleen. Perjantaina saarnaavan ei tarvitse olla mudztahid, mutta yleensä häneltä kuitenkin edellytetään noin 12 vuoden koulutusta (eli kolmen koulutustason läpäisemistä) islamilaisessa seminaarissa. Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen oikeutus perjantai-imaamina toimimiselle saadaan Iranin korkeimmalta uskonnolliselta auktoriteetilta, joka on supreme ajatollah Khamein. Koska perjantai-imaamilla vastuut ovat laajemmat myös yhteiskunnallisesti, hän saa usein palkkaa työstään. Palkan maksaa ajatollah Kahmeinin toimisto. Perjantain kokouksessa on kaksi eri saarnaa. Saarnoihin sisältyy opetusta Jumalan ylistämisestä, profeetan ja hänen huoneensa kunnioittamisesta, moraalisesta elämästä, sosiaalisista kysymyksistä, politiikasta ja Koraanin selitystä. Ajatollahit ja islamilainen vallankumous Shiialaisuudessa ajatellaan, että asioiden ymmärtämisen ovi on aina auki. Lakitulkinnat eivät ole monoliittisia, vaan keskustelu jatkuu. Shiioja kehotetaan siksi seuraamaan parasta elossa olevaa opettajaa. Tällä hetkellä shiialaisessa maailmassa ajatellaan olevan noin 10-15 mardzia, joita on vaikea laittaa paremmuus järjestykseen. Uskovaiset valitsevat oman mardzinsa omasta tilanteestaan käsin toki kuunnellen oppineiden mielipiteitä seurattavien opettajien oppineisuudesta. Hyviä opettajia pidetäänn suuressa arvossa. Tohtori Ansaripour kertoi Irakissa toimineesta Seyed Mohamad Bagher Sadr nimisestä ajatollahista, jonka Saddam Hussein tapatti. Sanotaan, että tämän ainutlaatuisen ajatollahin surmaaminen oli yhtä suuri synti kuin 100 000 muun sodassa kuolleen marttyyrin surmaaminen yhteensä. Iranin islamilaisen vallankumouksen johtaja Ali Khomein ei ennen vallankumousta ollut vielä kovinkaan tunnettu mudztahid, mutta tuli tietysti laajalti tunnetuksi ja seuratuksi opettajaksi vallankumouksen jälkeen. Khomeinin johtoasema ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Iranin shiioja olisi edellytetty luopumaan aikaisemmin seuraamisensa ajatollahien seuraamisesta. Kysyin kuinka käy, jos Ajatollahin määräys on ristiriidassa Iranin lakien kanssa. Tohtori Ansaripourun mukaan näin ei useinkaan tapahdu, koska Iranissa voimassa oleva laki (civil law) on laadittu uskonnollisten miesten toimesta jo viime vuosisadan alussa. Siviililakia ei ole tarvinnut paljoakaan muuttaa, vaikka islamilaisen vallankumouksen jälkeen perustuslaki muutettiinkin. Toisinaan käy kuitenkin, että mudztahidin antama ohje on ristiriidassa lain kanssa erityisesti oikeuden alueella. Ristiriidat menevät korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Käytännössä Iranissa ajatollah Khamein sanoo viimeisen sanan. Fiqh-seminaari ja seminaarin suhde yliopistoon Fiqh-seminaariin voi anoa lukion jälkeen tai jopa kesken lukiota. Toisaalta osalla oppilaista on takanaan jo yliopisto-opintoja. Seminaarin tavoite on kouluttaa mudztahid-tason oppineita lakitulkinnassa (fiqh/ jurispurdence). Lakitulkinnassa on kaksi tasoa: 1) ihmisen suhde toisiin ihmisiin ja itseensä (perhe, liiketoimi, ero, kasvatus, rahan antaminen, rikollisuus, sosiaalinen elämä jne.) ja 2) ihmisen suhde Jumalaan (kuinka rukoilla, mitä tehdä jos ei muistakaan monesko rukouskierros on menossa, kuinka paastota, kuinka peseytyä jne). Seminaariopintoihin liittyy kolme tasoa, jotka läpäissyt tuntee islamilaisen lain laajalti. Toinen osa seminaariopintoja on sosiaalisen elämään liittyvät kysymykset. Islamilaisessa valtiossa nämä asiat on annettu uskonoppineiden pohdittavaksi. Iranissa on eduskunta, joka säätää lakeja, mutta kaikki lait alistetaan lopulta uskonoppineiden neuvoston hyväksyttäväksi. Seminaarin toisen tason jälkeen osa opiskelijoista päätyy lukemaan teologiaa (kelam). Teologiassa pohditaan kuinka perustellaan opinkohdat Jumalasta, profeetallisuudesta, profeetan seuraajista jne. Filosofia (länsimainen ja islamilainen), islamin historia, vertaileva uskontotiede, talousopinnot (islamilainen näkökulma) ja koulutus ovat myös mahdollisia yliopistotason jatko-opintoja seminaaria käynneille. Myös seminaareissa opetellaan dogmatiikkaan ja filosofiaa, mutta siellä tavoite on lähinnä antaa viitekehystä ja välineitä lakitulkintojen tekemiseen. Seminaarin perusjakson (jopa 12 vuotta) jälkeen osa opiskelijoista päätyy perjantai-imaameiksi tai he pyrkivät jatkamaan opintojaan päätyäkseen mudztahideiksi. Seminaarit antavat mahdollisuuden palvella myös lakimiehinä. Myös yliopistoista valmistuu lakimiehiä, mutta lähinnä esimerkiksi talousoikeuden alueelle. ————- Haastateltava oli dekaani, tohtori Ansaripour (Department of Shiite Studies in University of Religions and Denominations in Qom). Haastattelu toteutui 24.1.2013 ja käytiin englannin kielellä. Keskustelumuistion kirjasi Kari Vitikainen  

Ajatuksia 12. imaamin roolista – Ajatollah Boroujerdi

Leave a Comment / islam, shiialaisuus, Uncategorized / By

Tapaamisessamme ajatollah Alavi Boroujerdi halusi valaista minulle 12. imaamin roolia maailman lopun tapahtumissa. Ajatollahin mukaan shiialaisessa ajattelussa hyvä johtaja ei voi kohdella ihmisiä epäoikeudenmukaisesti. Esimerkki huonosta johtajasta on Muawiye (Ummajidi-kalifi, joka vei johtajuuden imaami Alilta). Siihauskon mukaan imaamit olivat synnittömiä. Tämän vuoksi imaamit olivat kykeneviä hallitsemaan oikeudenmukaisesti. Yhdestoista imaami, Imaami Hasan Askeri sai pojan, jonka vain harvat tiesivät olevan olemassa. Kun Imaami Hasan Askeri kuoli marttyyrikuoleman, Mahdi-poika oli 6-vuotias. Hallitsija yritti nostaa imaamin veljen Caferin imaamiksi. Oikea imaami, Mahdi, pidettiin piilossa. Ajatollah kysyi minulta retorisesti, kuinka 6-vuotias lapsi voi olla imaami. Lapsen imaamiutta hän perusteli kertomalla tarinan Jeesuksesta, joka myös puhui vauvana. (Huom: Tämä on muslimien usein kertoma tarina, jonka he ajattelevat olevan myös osa kristillistä uskoa.) Shiiat uskovat, että Mahdi elää edelleen ruumiillisesti keskuudessamme. Shiiat odottavat Jeesus ja Mahdi palaavat yhdessä aikojen lopulla ja hallitsevat tasavertaisina ja oikeudenmukaisesti yhdessä. He eivät ole eriarvoisia, vaan samalla lailla jumalan palvelijoita. Tuomiopäivän uskotaan tulevan vasta tämän hallintajakson jälkeen. Minulle syntyi vaikutelma, että ajatollah Boroujerd ei ehkä ihan täysin jakanut tohtori prof. Reza Elahimaneshin näkemystä siitä, että mahdi on ainoa antautunut rukoilija, joka pitää maailman olemassa, vaan näkee mahdin roolin ikään kuin sähkölaitoksena, joka välittää tätä Jumalalta tulevaa ”virtaa” uskoville. Ajatollahin mukaan kadonneen mahdin näkeminen voi olla mahdollista, mutta kukaan ei voi kuitenkaan väittää, että hän on nähnyt mahdin, koska olisi liian suuri riski käyttää väärin tällaista väittämää. Mahdin ollessa kadoksissa, shiiat ovat lähteidensä varassa etsiessään oikeaa ja väärää. Kysyin, että jos fiqh (lakitulkinnat) ovat shiia uskossa jollain tapaa muutoksessa ja liikkeessä (jonka ajatollah vahvisti), onko mahdolliset, että nämä tänään puhumamme dogmaattiset totuudet esim. imaameista muuttuvat ajan kuluessa. Ajatollahin mukaan dogmatiikka (Kelam) on eri asemassa kuin fiqh tulkinnat. Dogmatiikka perustuu luovuttamattomiin uskonkappaleisiin.    

Kuinka shiialainen imaamioppi perustellaan Koraanilla – prof. Elahimanesh

Leave a Comment / islam, shiialaisuus / By

Tapasin professori Reza Elahimaneshin Qomin  kaupungissa, joka on Iranin teologinen keskus. Professori selvitti minulle näkemyksensä siitä, kuinka shiialainen imaamioppi perustellaan Koraanilla. Shiiat näkevät islamin viimeisenä ilmoituksena. Tämä ilmoitus on annettu erityisesti profeetan huoneelle (suvulle). Shiialaisen tradition mukaan profeetta valitsi jälkeensä seuraajakseen vävynsä  ja serkkunsa Ali ibn Abi Talibin, joka oli Muhammedin tyttären Fatiman puoliso. Alia imaamiudessa seurasivat Alin pojat Hasan ja Hussein. Viimeinen kahdentoista imaamin sarjassa oli Muhammad al Mahdi, jonka shiiat uskovat kadonneen jo lapsuudessa. Imaami Muhammad al Mahdin uskottiin ensin olleen kadoksissa lyhyemmän ajan vuosina 874-941, jolloin hän edelleen puhui edustajiensa välityksellä. Lopullisesti  Muhammad al Mahdin katosi vuonna 941. Shiiat kuitenkin uskovat Mahdin elävän tunnistamattomana keskuudessamme. Shiialaisen uskon mukaan 12. imaami Mahdi ilmestyy maailman lopulla yhdessä Jeesuksen kanssa. Shiiat uskovat, että imaami on islamin johtaja, joka toimii välimiehenä Jumalan ja ihmisten välillä. Professori Reza Elahimaneshin mukaan Koraanin kokonaisuudesta on mahdollista ymmärtää imaamiuden olemassaolon välttämättömyys. Perusteluketju kulkee seuraavasti: Koraanin mukaan luomakunnalla on merkitys (Koraanista jakeet: 15:85, 16:3, 45:22). Kaikki luotu on luotu ihmistä varten (Koraanista jakeet: 16:12, 14:32, 31:20, 2:29, 45:13). Ihminen luotiin ylistämään Jumalaa (Koraanista jakeet: 51:52). Luomakunnalle antaa merkityksen se, että luomakunnassa on aina joku, joka ylistää Jumalaa. Tärkeä kysymys on siis, millaista ylistystä ja kenen suorittamaa on tämä luomakunnalle merkityksen antava ylistys? Koraanin jakeet 36:60-62 edellyttävät sellaista ylistystä, jonka kanssa Saatanalla ei ole mitään tekemistä. “Enkö Minä velvoittanut teitä, Aadamin lapset, olemaan palvelematta perkelettä? Totisesti hän on teidän ilmivihollisenne. Ja enkö sen sijaan käskenyt palvelemaan Minua ollaksenne oikealla tiellä. Onhan perkele totisesti johtanut harhaan lukuisia sieluja joukostanne. Kuinka ette sittenkään älynneet?[1]” Professori Reza Elahimanesh kysyy: “Kenellä on tällaista ylistystä, jolla ei ole tekemistä Perkeleen kanssa?” Ja vastaa: “Ei kenelläkään, paitsi yhdellä ryhmällä ihmisiä.” Koraani esittelee tämän ryhmän (15:40). “Hän (Saatana) sanoi: »Herra, koska olet aiheuttanut lankeemukseni, aion kaunistaa tekoni ihmisille maan päällä ja saattaa heidät kaikki lankeamaan paitsi Sinun vilpittömiä palvelijoitasi.” Antautuneet palvelijat ylistävät Jumalaa ilman, että saatana pystyy heihin vaikuttamaan. Koraanissa on esimerkkejä antautuneista palvelijoista. Antautuneita ovat esimerkiksi Mooses (19:51) ja Joosef (12:24). Koraani esittelee myös kriteerit antautuneille palvelijoille: Saatanalla ei ole heihin vaikutusta (15:40) Kaikki ihmiset vastaavat tulevassa maailmassa teoistaan, mutta antautuneisiin pätee eri kriteerit (37:39-40) Antautuneet osaavat oikein kuvailla Jumalaa (37:159-160) Kaikki muut tullaan tuomitsemaan paitsi antautuneet (37:127-128) Professori Reza Elahimaneshin mukaan arabiaksi kaikissa edellisissä suurissa esiintyy sana ”muhless”. Käännöksissä sana vaihtelee, joten käännöksissä jakeiden yhtenäisyys ei näy selvästi. Antautuneet ovat antautuneet niin totaalisesti, että Saatanalla ei ole heihin vaikutusta. Koska heillä ei ole maailmallisuutta, he menevät taivaaseen ilman tuomiota. Jumala kuvaa itsensä näiden antautuneiden kielen kautta. Antautuneet ajattelevat vain Jumalaa, heille edes taivas ei ole tärkeä. Maailmaa kasassa pitävä voima on näiden antautuneiden rukous. Antautuneita maailmanhistoriassa ovat olleet profeetat, profeetta Muhammed, Muhammedin seuraaja Ali ja häntä seuranneet imaamit. Professori Reza Elahimaneshin mukaan kaikilla antautuneilla on ollut kaksi yhteistä ominaisuutta 1) synnittömyys ja 2) rajaton tietämys. Shiiat uskovat, että kahdestoista imaami, kadoksissa oleva Mahdi, on edelleen maailmassa. Hän elää keskuudessamme tunnistamattomana. Shiialaisen uskon mukaan Mahdin ylistys on tänään ”antautuneen ylistystä”. Näin ollen Mahdi antaa tämän päivän maailmalle sen merkityksensä. [1] Käännökset Jaakko Hämeen-Anttilan Koraanin käännöksestä Tapasin professori Reza Elahimaneshin Qomissa 23.1.2013. Professori toimii islamilaisten tunnustuskuntien tiedekunnassa (Faculty of Islamic Denominations). Keskustelu käytiin englanniksi. Keskustelumuistion kirjasi Kari Vitikainen  

Shiialaisuuden perusteita kansantajuisesti – prof. Najafin

Leave a Comment / islam, shiialaisuus / By

Kirjoitus on keskustelumuistio Iranin Mashhadin Al-Mustafa yliopistossa  käymästäni keskustelusta, jossa professori Alhoda Najafin halusi vääntää minulle rautalangasta, mistä shiialaisuudessa on kyse. Muistioni voi olla hyödyksi niille, jotka yrittävät ymmärtää shiialaisuuden ja sunnilaisuuden eroja. Puhuttaessa imaameista shiialaisessa kontekstissa on oltava tarkkana, mitä imaamilla tarkoitetaan. Shiiat uskovat, että profeetta Muhammedia seurasi kaksitoista imaamia, joilla oli erityinen kyky ymmärtää uskontoa ja välittää tämä ymmärrys ihmisille. Imaami, joka johtaa perjantairukousta tai saarnaa moskeijassa on ns. seurakuntaimaami. Saarnaava seurakuntaimaami on shiialaisuudessa yleensä normaalia muslimia oppineempi, mutta hänellä ei tietenkään ole ensimmäiseen kahteentoista imaamiin verrattavaa ainutlaatuista asemaa. Shiiojen kahtatoista imaamia voisi verrata kristillisen kirkon apostoleihin, joskin shiialaisen uskon mukaan imaamit seurasivat toinen toisiaan 250 vuotta kestäneen ajanjakson aikana. Tänä aikana kehittyi islamissa historiallinen ymmärrys siitä, kuinka Koraania tulkitaan. 250 vuoden aikana laadittu oppi on sovellettavissa myös muina aikoina. Professori Najafin vakuuttaa, että shiialaisuuden traditio on dokumentoitu hyvin kirjallisiksi lähteiksi. Historian aikana shiialaiset olivat toisinaan hallitsijoina ja toisinaan elivät muiden hallinnan alaisuudessa. Sunnilainen diskurssi on kuitenkin dominoinut keskustelua, ja siksi shiialaisuus on jäänyt islamin historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle. Toisaalta tämä kuuluu shiialaisuun luonteeseen. Imaami Alikaan (joka on shiiojen hyväksymä ensimmäinen imaami) ei ollut aikanaan kuuluisa mies. Shiiat uskovat kuitenkin, että shiialainen argumentaatio pohjautuu suoraan profeetta Muhammediin ja on siksi oikeassa. Islamin lähteet voidaan jakaa kahteen osaan, jotka ovat: Koraani ja perimätieto eli haditit. Shiialaisten hadit-kokoelmat poikkeavat kuitenkin sunnilaisten kokoelmista. Shiiojen keskeisimmät lähteet Koraanin lisäksi ovat 1) Al-Kafi (Kafi)2) Al-Faqih (Man la Yazaraul Faki ), 3) Al-Estibsar ja 4) Al-Attahzib (Tazeeb). Haditit eivät koskaan ole itsenäisiä suhteessa Koraaniin. Professori Najafin mukaan shiialainen tulkintaperinne poikkeaa monoliittisesta sunnilaisesta tulkinnasta avoimuudellaan. Sunnilainen Koraanin tulkinta ei ole perinteisesti osannut logiikan avulla etsiä oikeutusta uskomuksille. Tällainen Koraanin tulkinta on tullut sunnilaisuuteen vasta modernina aikana. Koraani ja haditit ovat sääntöjä kaikille ajoille, mutta ne ovat varsin yleisiä sääntöjä. Tekstejä pitää tulkita ja soveltaa. Shiialaisuus etsii oikeutusta tekstien välisistä suhteista, mutta myös ympäröivästä ajasta. Fatwa (uskonnollinen lausuma/määräys) ei voi olla ristiriidassa Koraanin kanssa ja viitattu haditin täytyy olla luotettava ja looginen. Fatwoja antavan Koraanin tulkitsijan tulee olla riittävän kielitaitoinen, hänen tulee ymmärtää pyhän tekstin logiikka ja olla myös tietoinen loogisista säännöistä, joiden mukaan uskomuksia voi oikeuttaa. Fatwoja on kahdenlaisia: 1) sosiaalisia fatwoja ja 2) yksityisiä fatwoja. Suurin osa fatwoista pitää yhtä eikä ole olemassa uniikkeja toisista fatwoista riippumattomia fatwoja. Joiskus annetut fatwat eivät kuitenkaan ole täysin linjassa keskenään. Tällöin shiia-muslimia kehotetaan seuraamaan kaikkein oppineimman henkilön antamaa fatwaa. Professorin puheessa ajatus ”kaikkein oppineimman seuraamisesta” tuli vastaan useamman kerran. Kun kysyin, että eikö kuitenkin aina ole olemassa vain yksi ”kaikkein” oppinein. Professorin vastaus tähän kysymykseen oli varsin pluralistinen; toinen opettaja voi olla kaikkein oppinein toiselle ja toinen toiselle. Professorin mukaan oppineiden välille on mahdoton tehdä eroa oppineisuuden määrässä. Tällöin kukin shiia seuraa sitä oppinutta, jonka näkee itse omassa kontekstissaan ”sopivampana”. Islamilainen lakitulkinta on elänyt historiassa tiettyjä vaiheita, jotka auttavat ymmärtämään koulukuntien eroja. Alkuislamissa teksti tulkittiin kirjaimellisesti, vaikka se olisi logiikan sääntöjen vastaista. Tämä tulkintaperinne jatkui professorin mukaan erityisesti Ash-ari koulukunnassa. Maturidi ja Mutezili koulukunnat laittoivat enemmän painoa järjen osuudelle tulkinnassa. Samalla linjalla jatkaa imamiyet (shiialaisuus). Nykyiset salafistit ovat jälleen päätyneet Ash-ari koulukunnan tapaan tulkitsemaan Koraania eli he noudattavat kirjaimellista tulkintaa. Salafismissa keskeistä on usko ja toiminta, kun taas maturidi-ajattelussa keskeistä on usko. Iranin shiialaiset turkkilaisten tapaan ovat maturidi-ajattelun linjoilla. Professori painotti useaan otteeseen, että shiioille logiikka on tärkeää Koraanin tulkinnassa. Aleveista kysyttäessä professori toteaa alevien olevan nimestään huolimatta lähempänä sunnilaisuutta. Yhteys shiioihin on professorin mukaan noin 10% luokkaa, joskin shiiatkaan eivät halua sulkea aleveita islamin ulkopuolelle. Professori alleviivasi, että shiialaisuuteen kuuluu ajatus vastustaa ”imperialismia”. Oikeudenmukaisuuden vaatimus on keskeistä ajattelussa. _____________ Kirjasin muistion keskustelustamme parhaan kykyni mukaan. Jos muistiossa tulkitsen shiialaisuutta jotenkin väärin, virhe on voinut tapahtua myös kuullun tulkinnassa. Professori puhui osaksi myös persiaa, joka käännettiin minulle englanniksi. ______________ Kekustelumuistio prof. Alhoda Najafin kanssa käymästäni keskustelusta, Al-Mustafa Yliopisto, Mashhad 21.1.2013. Muistion kirjoittaja: Kari Vitikainen